Roskakatos

TV2:n vuonna 1975 valmistunut Rintamäkeläisten Leningrad-trilogia on kaikkien aikojen onnistunein kotimainen televisionäytelmä. Se pitäisi kierrättää uusinnaksi ja pian, toteaa Roskakatoksen mediaesseisti M.T. Rusanen. Hän on erikoistunut kirjoittamaan pitkiä esseitä itseään kiinnostavista aiheista.

Rintamäkeläisten Leningrad-trilogiana tunnetaan kolme Rintamäkeläisten jaksoa, joista ensimmäisessä hankitaan matkalle lähtöä, toisessa tapahtuu loistokas kotiinpaluu ja kolmannessa matkaa muistellaan kaitafilmiesityksen tiimoilla.

Leningrad-trilogiassa yhdistyy suurenmoisella tavalla maanläheinen huumori, ihmiselämän draama kipupisteineen, tarkkanäköinen ihmiskuvaus, matkailu lähialueille sekä kahvin ja pullan nauttiminen. Kaiken pohjana on lämmin, huumorintajuinen ja monitasoinen käsikirjoitus, jonka loistavat näyttelijät toteuttavat uskomattoman aidosti ja terävästi.

Trilogian avauksessa Helmi Honkonen (Eila Roine) tulee Tampereen matkaltaan: hieno, rintamäkeläisittäin sinänsä melko harvinainen talvinen ulkokuva, jossa Helmi lykkii potkukelkalla kohti kotiaan, taustalla soi tietysti Rintamäkeläisten uskomattoman kaunis tunnusmusiikki.

Aviomies Veikko (Ahti Haljala) korjaa mopoa tuvassa. Helmi tuo Tampereelta terveisiä tyttäreltä ja vävypojalta, joka on naapurin Rintamäen Antin (Veijo Pasanen) ja Leenan (Sirkka Lehto) poika. Kohtapuoliin kylään saapuu yllättäen Niemen Kalevi (Tenho Saurén), jolla on asiaa sotainvalidien suunnittelemasta Leningradin matkasta. Niemen ”vatta reistaa taas” joten hän ei ota kahvia, mutta Helmi antaa maitoa ja pullaa.

“Yleensä maito ja pulla auttaa tohon vattanvääntelyyn”, Niemi toteaa.

Antin nimi lisätään listaan

Sotainvalidit ovat siis osaston merkeissä lähdössä Leningradiin. Hänen listastaan kuitenkin puuttuu Rintamäen Antin nimi, mikä ihmetyttää Veikkoa, koska Antti hänen mielestään oli ainakin ehdollisesti ilmoittautunut.

Niemen mukaan Antista tulee hankala tämän saadessa viinaa. Helmi on samaa mieltä, mutta Veikko ei anna periksi vaan saa lopulta Antin nimen lisättyä listalle.

Iltasella Honkoset lähtevät Rintamäelle. Antti ei yllättäen olekaan Leningradiin lähdössä, kun hän on luullut, että reissulle tulisivat naiset mukaan.

Tämä on sarjan kirjoittaneelta Reino Lahtiselta hieno veto. Tuskin kenenkään katsojan mieleen olisi juolahtanut, että Antti juuri tästä syystä ei olisi lähdössä. Leena on selvästi mielissään Antin perustelusta, mutta antaisi Antin silti mennä.

Kun Leenalle sitten selviää, että Niemi ei olisi halunnut Antin lähtevän, Leena suorastaan vaatii Antin lähtevän – vaikka sitten Niemen isännän kiusalla. Tässä yhteydessä Helmi ja Veikko kertovat omat, sangen paljon toisistaan poikkeavat versionsa ja tulkintansa siitä, mitä Niemen isäntä oli sanonut Antista ja siitä miksi tämän nimi puuttui listalta.

Helmin versiossa Antti aiheuttaisi diplomaattisen selkkauksen, kun taas Veikon versiossa Niemi pelkäisi Antin laittavan hänelle luun kurkkuun politiikasta puhuttaessa. Tosiasia kyllä on se, että Niemi puhui ulkopoliittisista vaikeuksista, mutta Veikon empaattis-järkevänä henkilönä ei toisaalta ole mitään syytä kertoa sellaista hölynpölyä edelleen (kirjoittajan huomio).

Kahvia ja pullaa – pullaa ja kahvia

Kakkososan alkukuva on ehkä kauneinta mitä suomalaisessa tv-draamassa on koskaan nähty alkukuvien maailmassa.

Lähikuvaan zoomataan pulla ja kahvi Rintamäkeläisten harmonisen tunnusmusiikin soidessa taustalla. Suomalaisen kahvin, suomalaisen pullan ikiaikainen liitto draamallisesti tallennettuna virittää odotukset korkealle, eikä pettymystä tietenkään ole odotettavissa.

Ei ole liioiteltua sanoa, että jokainen Rintamäkeläisten jakso on täydellinen sellaisenaan ja myös Rintamäkeläisten kokonaisuuden osana, mutta ehkä sittenkin juuri Leningrad-trilogian kakkososa on se jakso, joka ylittää kaikki täydellisyydenkin määritelmät – jos kohta monia muitakin jaksoja ajatellessa näin tekisi mieli sanoa.

Taksikuski Pekka Uiton (Antti Litja) vaimo Tuovi (Marja-Sisko Aimonen) on Rintamäellä yhdessä Helmin ja Leenan kanssa odottamassa matkamiehiä kotiin. Jo mainitut kahvi ja nyt eritoten pulla virittävät keskustelun, jonka tuoksinassa Helmi kehuttaa itsensä leipojana hienosti, mutta ehkä kumminkin hiukan tökerösti. Mitä Leena ja Tuovi kehuttamisesta sisällään ajattelivat, jää heidän salaisuudekseen – alunperinhän Tuovi kehaisi Leenan leipomaa pullaa, mutta Helmi onnistui kääntämään kehut itseään kohti Leenan sanomana.

Traagisempaa keskustelua käydään kun Helmi haluaa ottaa taas esiin Tuovin miehen Pekan syrjähypyn Leenan tyttären kanssa, minkä Tuovi on jo antanut Pekalle anteeksi. Samalla Helmi tulee vahingossa paljastaneeksi Tuoville, että Veikolla on sotareissun muistona poika, joka sai alkunsa, kun Veikko oli sota-aikana Miehikkälässä.

Trilogian aikanahan Helmi esittää muutamaan otteeseen Veikolle viittauksia Miehikkälään, mitkä viittaukset aina hermostuttavat Veikkoa. Ennen Leningrad-trilogian katsomista onkin suositeltavaa katsoa jakso, jossa poika käy kylässä Rintamäellä ja totuudet lopulta paljastuvat – muuten Miehikkälä -viittaukset jäänevät verraten käsittämättömiksi.

Eräiden ihmistyyppien säälimisestä

Tässä kohtaa tulee väistämättä sääli sellaisia ihmisiä, joiden täytyy tätä kahvittelukohtausta, tai ylipäänsä Rintamäkeläisiä, katsoa oikealle elämälle perin vieraalla ja muutenkin lähinnä teennäisellä camp-asenteella. Ehkä sellaiselle asenteelle on jossain oma omituinen paikkansa, mutta se ei tosiaan ole missään Rintamäkeläisten lähelläkään.

Samalla on hyvä sääliä sellaisia ihmisiä, jotka ehkä auliisti myöntävät Rintamäkeläisten ansiot ajankuvan esittämisessä, mutta kaiketi silkkaa ymmärtämättömyyttään eivät näe sen draamallisen ammattitaidon neroutta. Tämä on sikäli jopa huvittavaa, että tällaiset ihmiset ovat joissain tapauksissa peräti saaneet jonkinlaista draama- tai käsikirjoitusopetusta, mutta se näyttää menneen heidän tapauksessaan jotakuinkin täysin hukkaan.

Sankarit palaavat semafoorit mukanaan ja valuuttarikoskin paljastuu

Uiton Pekan taksi kaartaa pihaan Antti ja Veikko mukanaan. Porstuassa Antti ehdottaa, että he antaisivat paljaaltaan, ja Veikko tuumaa, että se voisi tosiaan olla ”sykolookisessa mielessä” hyvä ajatus – kyse on siis tuliaisista, joten samovaarit kuoritaan kääreistään ja ojennetaan rouville siltään.

“Mitä palkintoja noi on”, Helmi hihkaisee ja Antti sanoo, että ne ovat semafooreja (tarkkakriittisen kuuntelun perusteella se nimittäin ehkä hieman yllättäenkin on mieluummin semafoori kuin semavoori, mitä Antti sanoo). Pekka korjaa, että eikös ne ole samovaareja ja Antti siihen, jotta ”vaari tai voori” – baarissa on porukalla nautittu erojaiskaljat, joten mieli on iloinen ja kieli notkea.

Antin maksaessa taksiosuuttaan hän antaa lompakostaan viiden ruplan setelin. Antti on siis salakuljettanut valuuttaa vieraasta maasta. “Toi on valuuttarikos”, Pekka toteaa.

Uittojen lähdettyä jatketaan tuliaisten parissa. Antti antaa Leenalle kauniin kirjavan punaisen kukkahuivin. Veikko taas antaa Helmille maatuskanuken, jota Helmi nimittää puiseksi leluksi. Konflikti on väistämätön: Helmi ei kestä sitä, että Leena on saanut huivin ja hän puisen lelun.

Helmi lähtee pois perustellen äkillisen lähtönsä mm. sillä, että ”elukat odottaa”. Helmin lähdettyä Veikko paljastaa, että kapsäkin pohjalla on Helmillekin samanlainen huivi, mutta Veikko ei nyt ruvennut sitä aukomaan.

Tämän jakson loppukuva on sekin omaa luokkaansa jopa Rintamäkeläisten kovatasoisessa loppukuvien sarjassa. Vähän ennen sitä Antti on saanut sanomalehtensä ja alkanut katsoa mitä hänen poissaollessaan on tapahtunut. Sitten kuva siirtyy Leenaan, jonka kasvoilta ilmenee hiljainen, tyyni tyytyväisyys saadusta lahjasta – ja epäilemättä myös siitä, että aviomies Antti on palannut kotiin.

Lopuksi lähikuva Leenan käsissä lepäävään huiviin – ja kauniin tunnusmusiikin myötä vilpitön katsoja tuskin voi välttyä kyyneleiltä.

AV – se on audiovisuaalinen

Kolmannessa osassa viritellään aluksi av-laitteita, kun sotainvalidit kokoontuvat Honkosille katsomaan metsäteknikko Reino Ala-Tolpan (Erkki Thil) matkalla kuvaamia kaitafilmejä. Kamerahan oli lainassa koulun av-vastaavalta, joten siitä luontevasti viriääkin elävä keskustelu kouludemokratiasta, jota Antti vastustaa.

Tätä ennen on selvitetty mitä tarkoittaa ”aavee” – se on audiovisuaalinen eli näköä ja kuuloa tarkoittava. Tämä selvitys tehdään kieltämättä hieman liian alleviivatusti. Se on kuitenkin ainoa pieni kömmähdys, joka Leningrad-trilogiaan sisältyy.

Paikalla on myös Rintamäkeläisten vakiohahmo Markkula (Kalevi Honkanen), joka unohtumattomassa repliikissään toteaa suurinpiirtein niin, että ”toi mottimettä se on ollut meikäpojan korkeakoulu”.

Markkula muuten sammuttelee valoja huoneesta siinä vaiheessa kun filmejä päätetään katsoa vähän etukäteen – ja siinä hämärässä Markkula selvästi ryyppää salaa pullostaan. Sotainvalidithan olivat taannoin tehneet päätöksen, ettei kokoontumisissa käytetä alkoholia.

Kaitafilmien tekninen laatu ei tyydytä itsekriittistä Ala-Tolppaa, mutta sisältö tuottaa monenlaista kommenttia. Veikon sanoma ”taidetta me siellä vaan katottiin” saa audiovisuaalista tukea, kun kuvassa näkyy Eremitaasi vai Talvipalatsiko se oli.

Antti taas kysyy tuliko siitä Aurorasta yhtään kuvaa, mikä riemastuttaa naiset: mikäs nainen se oli? No, sehän oli sotalaiva, eikä siitä ole kuin yksi kuva, mikä on pieni pettymys Antille. Ennakkokatselu päättyy dramaattisesti, kun kuvissa näkyy Niemen isännän ja Veikon seurassa naisia Viipurissa.

Helmi vaatii selitystä

Helmi vaatii valot päälle ja selitystä! Veikko on hetken hämillään, mutta turvautuu sitten Ala-Tolppaan. Tämä selittääkin vakuuttavasti, että naiset ovat Inturistin oppaita, jotka tulevat aina kuvaan lähdön hetkellä – Niemi retken johtajana tuli kuvaan ja Veikko vapaaehtoisena. Siellä on semmoinen tapa nimittäin.

Helmi ei ole täysin vaikuttunut, mutta Veikko sanoo, että älä nyt keskeytä kun toinen noin hyvin selittää. Mystillisiä selityksiä pidetään syvällisinä, totuus on, etteivät ne ole edes pinnallisia, kirjoittaa Friedrich Nietzsche, mutta Ala-Tolpan selitystä ei voi pitää mystillisenä, joten se ei kai ole myöskään pinnallinen.

Tilanne selviää jotenkuten, vaikka Helmi aikoo kysyä asiaa vielä Niemeltä, joka on uskovainen mies eikä valehtele. – Jukolauta pojat, meinas käry käydä, sanoo Veikko. Toisaalta, kuten Ala-Tolppa sitten sanoo, naisetkin oikeasti olivat vain sattumalta ohikulkevia viipurilaisnaisia, jotka puhuivat suomea ja siksi halusivat kuvaan.

Inturisti on sentään hiton hankala sana, joten Veikon täytyy sitä hieman kertailla, kun menee kertomaan peitetarinaa Niemen Kalelle, joka on juuri ajanut pihaan.

Rintamäkeläisten Leningrad- trilogia on myöhemmin innoittanut lukuisia matkustajapolvia, jotka ovat reissanneet sittemmin taas Pietariksi palanneeseen kaupunkiin, ja kuvanneet Antin ja Veikon majapaikkaa Astoria-hotellia, Aurora-laivaa ja kivennäisvesiä, joita siellä juodaan – siellä kun on semmoinenkin tapa.

Rintamäkeläisten näkymisongelma

Voidaan puhua kulttuuriskandaalista, kun muistetaan, että Rintamäkeläisten edellisestä esityskierroksesta televisiossa on kulunut lähes kymmenen vuotta. Kirjastoista saatavat videonauhat ovat yleensä aina varattuja ympäri maan ja lisäksi nauhat alkavat olla niin kuluneita, että ne eivät välttämättä enää pitkään kestä vaativassa tehtävässään elämänilon tuottamisessa koteihin.

Tämäkin kirjoitus on jouduttu tekemään osin Ylen Elävässä arkistossa olevien pätkien avulla. Siellä taas ei ole kokonaisia jaksoja, joista suuren osan tämän kirjoittaja on onneksi nähnyt katsonut arviolta 20 kertaa, mihin kaikilla kansalaisilla ei ole koskaan ollut mahdollisuutta.

Vähin mitä voidaan toivoa, on, että kaikki Rintamäkeläisten jaksot tuotetaan julkaistuksi dvd:llä ja sitten välittömästi helposti kaikkien saataville.

Aiheesta lisää muualla:
Katso näytteitä Rintamäkeläiset-sarjasta (Ylen elävä arkisto)

Twiittaa