“Mitä yhteistä on pyykinpesukoneella, sängyllä, pakettiauton ovella, jalkalampulla, puhjenneella nastarenkaalla ja viiden litran kanisterilla, joka on täynnä käytettyä paistinrasvaa? Aivan oikein, ne kaikki voi löytää taloyhtiömme roskakatoksesta”, aloitan puheeni tuoreelle ylioppilaalle.
“Koska nuo tavarat eivät ole sekajätettä, niiden entiset omistajat ovat huomaavaisesti jättäneet ne roskalaatikoiden viereen.
Tosin ne eivät edes mahtuisi jätesäiliöihin. Meilläpäin kun yleensä otetaan pahvilaatikko ja kerätään siihen maitotölkkejä, ruoantähteitä, hedelmäpusseja, leikkelepakkauksia, palautuspulloja, käytettyjä vaippoja, sanomalehtiä, kuihtuneita huonekasveja, rikkoutuneita energiansäästölamppuja, Kelan päätöksiä ja reikäisiä sukkia. Kun pahvilaatikko on puolillaan roinaa, se pudotetaan sekajäteastiaan. Niinpä roskalaatikot ovat noin 24 tuntia edellisen tyhjennyksen jälkeen taas ääriään myöten täynnä.
Ja tässä, hyvä ylioppilas, on sinun ansaintalogiikkasi paikka! Ihmiset eivät ala lajitella jätteitään siten, että he voivat lukea netistä, että renkaat voi palauttaa ilmaiseksi rengasliikkeeseen, elektroniikkaromun elektroniikan vastaanottopisteeseen ja autonpellit metalliromun kierrätykseen, jotka kaikki ovat eri puolilla kaupunkia.
Kuulenko sinun sanovan, että niinpä, siinä työllistyisi roskakatoksen ovelle yksi ympärivuorokautinen jäteneuvoja, joka ystävällisesti opastaisi, minne mitkäkin jätteet kuuluvat?
Olet oikeilla jäljillä, mutta neuvontaa enemmän roskakatokseen saapuva tarvitsee jätelavaa, jonne hän voi palauttaa kaiken, mistä haluaa päästä eroon. Lavalla sinä lajittelet roskat ja kuljetat ne sitten kuorma-autollasi oikeisiin paikkoihin. Ja palvelusi käyttäjiltä otat toki maksun.
Tässä on vain se vaara, että jos taloyhtiön lähellä on metsä, niin sinne syntyy äkkiä kilpaileva jätteenpalautuspiste. Mutta metsään voi työllistyä toinen ylioppilas, vartioimaan, ettei näin käy. Metsän siisteydestäkin kun joku suostuu maksamaan, luulisin.
Niin tai näin, jätteessä on tulevaisuus, hyvä ylioppilas!”
Pakina on aiemmin julkaistu Yhteishyvä-lehden numerossa 6/2011