Roskakatos

Taloyhtiömme roskakatos on aarreaitta. Siellä käydessäni olen tutustunut naapureihini paljon syvällisemmin kuin pihatalkoissa tai kahvikutsuilla koskaan voisin tutustua.

Jo ensimmäisen kerran roskakatokseen astuessani ymmärsin, että talomme asukkaat suhtautuvat lajitteluun eri tavalla kuin minä. Kun itselläni oli toisessa kainalossani nippu sanomalehtiä, toisessa pahvia, vasemmassa kädessäni muovikassillinen sekajätettä ja oikeassa lehteen käärimäni biojätteet, tajusin, että harva saapuu meidän roskakatokseemme samalla tyylillä.

Naapurini vievät roskansa roskakatokseen.

Täällä juuri kukaan ei lajittele juuri mitään. Monesti ihmiset ottavat pahvilaatikon, kippaavat siihen vanhat kengät, pöytälampun, eiliset makaronilaatikon tähteet, kuusi käytettyä vaippaa, kolme suodatinpussia kahvinporoineen, kaksi tyhjää pizzalaatikkoa, tyttären osmoosi-aiheisen biologian kokeen ja perheen vanhimman pojan tuoreimman työttömyyspäivärahapäätöksen.

Tuon pahvilaatikon he jättävät joko roskakatoksen lattialle tai roskalaatikon päälle. Siitä tuuli ja harakat kuljettavat heidän elämänsä sisällön minunkin nähtäväkseni. Niinpä roskakatoksessamme olen päässyt tutustumaan naapureihini syvällisesti. Olen saanut tietää heidän täydelliset nimensä, sosiaaliturvatunnuksensa, heidän ruokavalionsa ja lapsiensa koulumenestyksen.

Tosin kerta toisensa jälkeen huolestun yhä syvemmin. Jos tämä meininki jatkuu, niin joudun aina palaamaan roskakatoksesta omaan asuntooni tyhjin käsin. Nuo asukkaiden hylkäämät pöytälamput ovat useimmiten niin käyttökelpoisia, että ottaisin ne mielelläni itselleni, vaan kun en voi. En minä tahdo onkia lamppuja ruoantähteiden seasta.

Näenkin joka yö unta sitä, että naapurini oppisivat lajittelemaan roskansa. Tosin sekin voisi olla ikävää: silloin pöytälamppuja tai ainakaan kookkaampaa kodinelektroniikkaa kuten stereoita, tietokoneita ja jääkaappeja ei ehkä enää löytäisi roskalaatikosta.